Kätilön kädet

Vuoden kolmannessa Teemassa kolme runoa, jotka yllättäen liittyvät noihin aiemmin esillä olleisiin sarjoihin. Tuhonjälkeisiä yksinpuhelutunnelmia mustalla pohjalla. Lehden saa ilmaiseksi Helsingin Yliopiston päärakennuksen 3. ja/tai 4. kerroksesta, sekä maksua vastaan Helsingin keskustan Akateemisesta kirjakaupasta.

~

Olen saanut seuraa. Viimepäivien räjähdykset kaupungissa
ajoi reservaattiini uuden jäsenen. Hän on nyt virkaa tekevä
puutarhanhoitajani, asuu tuossa lyttyyn menneessä hallissa.
Virka-asunnon pihalla loikkivat jänikset ovat jäsenen mielestä
mukava bonus asumiseen. Tiedän henkilökohtaisesti,
minkälaisia ongelmia yhteistyössä on havaittu. Olen matkustanut
paljon ja käynyt kaikilla kansainvälisillä rajanylityspaikoilla.
Tiedän ongelmista, joista yksinkertaisin esimerkki on 50 kilometrin
rekkajono rajalla. Olen juonut varaston jo tyhjäksi, ja
vihdoin alan uskoa uuteen yhteisöllisyyteen, uuteen alkuun,
että rakentaminen voisi olla vielä mahdollista, kunhan
ensiksi lopettavat tuhoamisen. Olen ensimmäistä kertaa
yli vuoteen keskustellut muullekin kuin videokameralle. Olen
kuullut myös puhetta. Puheessa korostuu, ettei hän oikein
ymmärrä, mitä tapahtuu. Mutta ei se mitään. Harvat tietävät.
Otamme liian herkästi vastaan asioiden negatiivisen puolen.
Ulospäin on oltava yhtenäinen linja. Niin nytkin.
Ei se sitä paitsi ole mitenkään helppoa. Oletko joskus elänyt
kahden, ja tarkoitan vain kahden. Kysymys on hankala.
Päivittäisessä avioelämässä saatetaan törmätä uutisiin, vaikka
pariskunnalla on takanaan jo vuosikymmenien yhteinen taival.
Tulemme vielä kohtaamaan toisemme, aseilla tai ilman,
ja uskon että sääntöjä ei noudateta aivan niin kuin olisi
tämänkaltaiselle yhteiselle elämälle hyväksi. En dramatisoisi
tilannetta. Normaaliksi en voi tilannetta nimittää, sillä osapuolet
ovat ottaneet kantaakseen velvoitteita, ja nyt niitä ei täytetä.
Projektin alussa puhutaan aina eri kieltä. Rakastan hänen
eläinrakkauttaan. Hän muistuttaa minua hänestä. Tiedän,
että tämä kysymys on turha, mutta onkohan arkkitehtuurin
muistomerkin tämänkertainen isäntä huomannut, että myös
kaupunkikanien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti.
Iloisuuteni alkaa jo ahdistaa minua. Olemme käyneet
keskusteluja. Miten tämä kaikki aina päätyy johonkin
naurettavaan, ja vielä huonolla tavalla. Pyrin pelastamaan
edes toisen meistä, niin kuin pyrin silloin aiemminkin.
Pelkään edelleen maamiinoja. Joskus askeleeni naksahtaa.
Polveni ovat huonossa kunnossa. Hän on fyysisesti
terve, mutta auttamattoman tyhmä. Hyvin erilaisista kysymyksistä
aletaan puhua painokkaasti. Keskusteluista tulee kärjistyneitä
ja tunneperäisiä. Siksi en sano mitään enempää.

Uudessa Särössä (joka on muuten kaikkineen, visuaalisesti että sisällöllisesti oiva köntti, 160 sivua!)soivat minulle kolme sivua kaaosta, lehteen painetun mukaan lyyristä novellia, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Jokin kertova teksti se kai on... Tässä pieni katkelma, Karhun suvulle tiedoksi intiaanireservaateista:

~

aasin näköisenä pappi oksensi juotuaan karhun kallosta olutta intiaanien apinoiman riitin aikana jona kukaan ei enää pelkää luontoa arvaamattomana ja käsittämättömänä vaan katselee hymyillen koivun viistäessä järven pintaa kesämökkinsä laiturin kyljessä kalan rippeitä syötyään isä ja äiti tunsivat tekonsa täyttyneen mitä lapseensa tuli ja tekivät tästä toteemin kunnioittamaan suurta ymmärrystä luontoa kohtaan jossa linnut ensimmäistä kertaa olivat ilmoittaneet karhun olevan ja jonka avulla ihminen jälleen karhun löysi hunajapäissään makaamassa useamman ystävänsä seurassa röyhtäiltiin ja pröystäiltiin kuin kaupungissa oltiin jo alettu ymmärtää ettei luonto ole enää aikoihin ollut sitä itseään vaan lähinnä typerryttävä kangastus ja inhimillisten käsitysten projektori surisi vielä viimeisen kohtauksen jossa karhu ja ihminen taas halasivat ja viettivät yön yhdessä muiden eläinten kanssa ihminen söi karhun silmät nenän suun ja korvat ja vieläpä palan nahkaa tuntoaistia varten otettiin muutama hienohko valokuva joka lähetettiin juhlien jälkeen isälle ja äidille muistoksi ja muistutukseksi ajasta jolloin lumiset tienoot peittyivät valkeaan harmauteen katosi lapsia toisensa perään euroopasta linnun selässä isoja luomia joita rapsutetaan aukoen jokainen eläin

Uusimmassa Lumoojassa on kolme ensimmäistä runoa sarjasta 400mm x 560mm joka on sisarsarja aiemmin Tuli&SavuNetissä julkaistulle 280mm x 400m.

~

400mm x 560mm
V - Lauantai 12. marraskuuta 2005

Jalkakäytävämerkin miehelle on maalattu punainen sydän.

Hän kuitenkin muistuttaa, että tapaukset ovat hyvin harvinaisia. Merkissä lapsi pitää miestä kädestä, kummallakaan ei ole silmiä.

Sydän toistuu. Viranomaiset eivät perjantaina kommentoineet tekojen mahdollista motiivia, eivätkä sitä olisiko tekojen taustalla mielenhäiriö. On aika hämmentävää, kun tiettävästi vapaaehtoisesti seurassani viihtyvät ihmiset osoittavatkin halunsa päästä minusta eroon. He huomaavat minun huomanneen että puhtaista ennakkoluuloistahan tässä oli kysymys.

Sydän. Sydämen vieressä kulkee raitiovaunukiskot, kiskoilla vaunu. Vaunuun ei saa tuoda koiria, varsinkaan likaisia. Pysäkin takana pestään seinää. Hiekoitussoran pikkukivet ovat kasautuneet toistensa päälle seinänvierustaan. Venesataman edustalla joku haisisi, jos ei tuulisi niin kovasti, eikä sataisi, vaikka vettä sekin, ja ojentaisi kättään.

Uskon, että meille olisi tullut tietoja, jos myrkytystapauksia olisi todella ollut, mutta minä en ole joutunut tekemisiin yhdenkään myrkytetyn koiran kanssa koko aikana. Sanoista on yleensä vaikeaa saada selvää, eikä huomenna voida kirjoittaa uutisia. Me olemme täällä, sisällä tai vieressä. Ei tässä mitään pakokauhua pidä luoda. Suurinta osaa todistajista ei uhkailla missään vaiheessa.